Otsikosta ehkä vois päätellä, että vierivä kivi kuvaa sitä, että
pysyy koko ajan liikkellä ja tekemisessä jottei sammaloidu. Mun kohdalla toi
vierivä kivi taitaa lähinnä merkitä sitä, että murskaan kaiken sen, mitä oon
saanu alotettua.
Mä alotin koulun
2011 elokuussa, sitä ennen olin viimeks ollu koulussa yläasteella vuonna 2009.
Pidin välivuoden, jonka jälkeen pääsinkin seurakunnalle hararahalla töihin.
Tykkäsin kauheesti olla seurakunnan nuorisopuolella, sai olla eri ikästen
nuorten kanssa tekemisissä ja suunnitella leirejä ja isoiskoulutuksia. Musta
tuntu, että teen just sitä mitä mun pitääkin, jotain mitä haluan tehdä
työkseni. Mä oon sosiaalinen ihminen, tykkään toisista ihmisistä joten tää ammatti tuntu parhaalta mahdolliselta.
Hainkin sitten Partaharjun opistoon nuoriso-ja vapaa-ajanohjaaja
koulutukseen. Pääsykokeissa olin varma, että mua ei oteta sinne. Kesällä
kuitenkin tuli ilmoitus, että mut on hyväksytty sinne. Olin tietysti onnellinen
ja samaan aikaan pelotti, koska koulupaikkahan ties kotoo pois lähtemistä. Mua
jännitti kamalasti uudet ihmiset ja kouluun tottuminen. Mä oon aina tykänny
tehdä koulujuttuja, ja tietysti nyt vielä enemmän, sillä pääsin opiskelemaan
alaa jolle niin kovasti tahdon. Suurin osa meidän luokkalaisista on mua kolme
vuotta nuorempia, tietysti niitä mun ikäsiäkin sieltä löytyy. Aluks mä nautin
suunnattomasti kaikesta uudesta. Mä sain huonekaveriksi tytön, jonka kanssa
olin tutustunut pääsykokeissa. Vaikka ensimmäinen ilta menikin koti-ikävää
potien, huomasin kuitenkin sen menevän nopeasti ohi. Ekat viikot oli
totuttelemista uuteen elämään. Aika pian mä kuitenkin huomasin, että mä jäin
ulkopuoliseks koulussa monissa asioissa. Mä en osannut mennä toisten juttuihin
mukaan ja olinkin välillä aika pihalla luokkalaisten jutuista. Yhteen mun
luokkalaiseen mä tutustuin paremmin, lopulta niin hyvin, että uskalsin puhua
sille myös arkaluontosista asioista. Mua kuitenkin pelotti koko ajan, että se
ihminen jostain syystä jättää mut. Ja ikävä kyllä niin myös kävi. Mä luulen sen
olevan yhtenä syynä siihen, että mun innostus kouluun loppu. Mulla oli
motivaatio muutenkin alhaalla ja nyt vielä enemmän, kun tiesin, että joutuisin
näkemään joka päivä ihmistä, jonka kanssa mulla oli mennyt sukset ristiin. Mä
koen sen ihmisen edelleen mulle tärkeäksi, vaikka se vituttaa mua niin
suunnattomasti.
Mä sairastelin
aika paljon ja kärsin uniongelmista. Öisin iski kovat päänsäryt niin, että mä
en saanut nukuttua ja aamuisin olin niin väsynyt, että olisin halunnut itkeä
herätyskellon pirahtaessa soimaan. Mä tiesin reputtavani monia kursseja, mä
tiesin syrjäytyväni mun luokkalaisista ja mä tiesin, että mun täytyy lähtee
kotiin lääkäriin. Mua ahdisti kamalasti koko ajan. Lääkärissä ei selvinnyt
juurikaan mitään päänsäryistä, uniongelmiin määrättiin Circadinia. Sain kaks
viikko sairaslomaa ja sen kahden viikon aikana multa jäi kursseja tekemättä.
Tässä vaiheessa mua ei oikeastaan enää kiinnostanut, ajattelin, että ihan sama.
Kun mä menin iltasin nukkumaan, kaikki kouluasiat alko painaa päälle kamalalla
ylivoimalla. "mä on sairaslomalla, ei mun tarvii kouluasioita
miettiä." mä koitin perustella ittelleni, mutta se ei riittänyt. Mua
nakers koko ajan ajatus siitä, että mä oon saanut arvokkaan koulupaikan, jonka
joku muukin olis varmasti halunnut ja mä en edes osaa käyttää sitä. Mä koitin
tsempata itteeni ja sairasloman jälkeen koitin olla skarppina koulussa. Mä
kuitenkin tunsin itteni koko ajan niin yksinäiseksi, kun mulla ei ollut siellä
mitään. Iltasin mulle iski kamala koti-ikävä ja mä itkin välillä ihan yhtäkkiä
sitä pahaa oloani. Stressi tekemättömistä kursseista ja koulutehtävistä kasvo.
Mä tiesin, että mä pärjäisin koulussa, jos mä vaan yrittäisin tarpeeksi.
Opettajat ja rehtori raahas mua psykologille millon mistäkin syystä. Psykologista
ei ollut mulle mitään apua, kun se lähinnä vaan syyllisti mua.
Lopulta tuli kevät ja
koulun kevätjuhlassa saatiin nähdä, miten eka kouluvuosi oli mennyt. Mä muistan
ikuisesti sen tunteen, kun näin mun kurssit. 13 kurssia suorittamatta. Mua
ahdisti ja melkeen itketti. Mä olin niin pettynyt itteeni. Mä nielin kyyneleet
ja hymyilin halatessani luokkatovereita. Juna-asemalla ootin kotiin pääsyä.
Kotona mä olin huojentunut alkavasta lomasta ja kesästä. Mä nautin
suunnattomasti siitä huolettomasta olosta ja stressittömästä elämästä. Kunnes
kesäkuu meni, heinäkuu alkoi ja läheni loppuaan. Elokuun alussa kouluun
lähdöstä aiheutuva ahdistus kasvo. Menin kouluun ja ajattelin ” jospa tämä
vuosi menee erilailla.” Ja vitut.
